Nykyaikaisen kendōn, japanilaisen miekkaurheilulajin, alkuperä on kenjutsussa ja iaijutsussa, sota- ja asetaidoissa, jotka kehittyivät erityisesti Japanin taistelevien valtioiden aikakaudella 1400-luvun puolivälistä 1600-luvun alkuun. Näiden alkuperäisiä miekan käytön taitoja voi nykypäivänä harjoitella lajissa, jonka tavoite on vaihtunut vastustajan tappamisesta itsensä kehittämiseen:
Iaidō
居合道
Tsune ni itte kyū ni awasu – valmiina kaikkiin haasteisiin
Iaidōsta, toisin kuin monista muista nykyään harjoitettavista budō-lajeista, on yhä useita tyylisuuntia, jotka kukin harjoittelevat omalla tavallaan. Pääosa harjoittelusta tapahtuu yksilö tai parikatoina, eli ennalta määrättyinä liikesarjoina. Kokoava tekijä useimmissa on kuitenkin kata-suorituksen jako neljään osaan: miekan vetoon ja siihen liittyvään hyökkäävään tai puolustavaan tekniikkaan, eli nukitsukeen. Nukitsukesta siirrytään jatkoleikkauksiin ja muihin tekniikoihin, joita voidaan kutsua yleistermillä kiritsuke. Varsinaisten tekniikkojen jälkeen tapahtuu symbolinen veren ravistus miekan terästä eli chiburi ja miekan palauttamiseen huotraan , eli nōtō.
Iaidōn harjoittelu perustuu, kuten yleisesti perinteisten tyylien harjoittelukin, ennaltamäärättyihin muotoihin, katoihin.. Katat toimivat opetustyökaluina, joiden tarkoitus on juurruttaa tyylin teknistä (miekan ja vartalon käyttö) ja periaatetasoista (ajoitus, strategia jne.) sisältöä harjoittelijaan. Usein muodot ovat yksin kuvitteellista vastustajaa vastaan tehtäviä, mutta monet koulukunnat sisältävät myös runsaasti parimuotoja. Tekniikoita on sekä istualtaan että seisaaltaan tehtäväksi, ja moniin erilaisiin skenaarioihin. Kendosta poiketen iaidossa vastustajia voi olla useampia kuin yksi.
Iaidon harjoittelu aloitetaan yleensä Japanin kendoliiton ZNKR iaidō katoilla. Niiden luomiselle oli kaksi syytä. Ensinnäkin luoda kendokoille helposti omaksuttava harjoittelumuoto oikean miekan käyttöön, sillä kendokoiden katsottiin menettäneen kosketuksen lajin juurien kanssa ja unohtaneen harjoitteluvälineen kuvaavan oikeaa miekkaa. Toiseksi ZNKR-katat luotiin normistoksi, jota voitaisiin käyttää sekä kansallisesti että kansainvälisesti graduointeihin ja kilpailuun. Tavoitteena oli luoda yhtenäinen pohja, joka yhdistäisi perinteiset miekkakoulut eli ns. koryūt. ZNKR-katoja on yhteensä 12, joista ensimmäiset neljä alkavat istumaasennosta ja loput kahdeksan seisten.
ZNKR-katat ovat erinomainen harjoitusmuoto, ja niille iaidokoille, jotka nauttivat kilpailemisesta, tärkeä harjoittelun osa-alue. Kuitenkin, kun iaidoka edistyy, harjoittelun pääpaino siirtyy yleensä laajempiin kokonaisuuksiin, jotka ovat vanhojen koulukuntien tekniikat, edellämainitut koryut. Suomen kendoliittoon kuuluvissa seuroissa harjoitellaan jonkin seuraavien kolmen koulun opeista – Muso Jikiden Eishin ryūta, jolla on noin 500 vuoden katkeamaton historia; Muso Shinden ryūta, opettajalinjaa, joka erkani edellisestä 1700-luvulla ja nimettiin omaksi koulukseen 1932; ja 1600-luvulla perustettua Suiō-ryū Iai Kenpōa.
Iaidōa miekkalajina harjoitellaan kolmella katana-mallisella aseella. Aloittelijat käyttävät bokkenia tai bokutōa, puumiekkaa muovisen huotran kanssa. Hieman edistyneemmät harrastajat käyttävät iaitōa, joka eroa oikeasta, terävästä katanasata – shinkenistä – ainoastaan terän metalliseoksen ja valmistustavan osalta. Iaidōka, iaidon harrastaja, pukeutuu shitagihin (aluspaita), gihin (takki), iaido-obiin (miekkavyö) ja hakamaan (leveät japanilaiset housut). Harjoitusasun yleisin väri on musta.
Tekstin laati: Richard Raurala, kirjoitusvirheet yms. julkaisijan
